Vuonna 2006 julkaistiin sitten Arctic Monkeysin ensimmäinen albumi, Whatever You Say I Am, That’s What I’m Not, joka lunasti odotukset. Sitä seurasi Favourite Worst Nightmare, joka vakiinnutti yhtyeen aseman britti-indien tekijänä. Kolmatta levyä monet kuitenkin odottivat kauhunsekaisin tuntein. Aikooko bändi jatkaa edelleen suunnilleen muuttumattomalla linjalla, miten sen indiekarisma toimii suurilla stadioneilla, jääkö Arctic Monkeys nuorten miesten hitti-ihmeeksi, jonka menestys kuivatti?

Ilokseni voin todeta, että Arctic Monkeysin kolmas albumi, Humbug, ei kaadu jättimenestyksen aiheuttamaan suohon. Levy on sekä bändille tyypillisen suoraviivainen, että odotetusti soundimaailmaltaan massiivisempi kuin aiemmat levytykset.

Heti ensimmäisellä levyllään bändi pystyi sekä tylyn toteavaan suoraviivaisuuteen, että rauhallisempaan, tunteelliseen sävellykseen. Nämä molemmat Arctic Monkeysin erityispiirteet ovat saaneet ympärilleen uudenlaista, bändin kasvusta kertovaa utuisampaa syntetisoitua äänimaailmaa, areenakelpoisia kitaravalleja, ja laulaja-kitaristi Alex Turnerin uutta ilmaisun uutta karheutta.

Singlebiisi Crying Lightning ei ehkä yllä aivan aiempien sinkkulohkaisuiden tasolle, mutta albumi on kokonaisuutena odotetun tasokas, ja selvää jatkumoa Arctic Monkeysin kasvutarinalle pubikeikoista maailman vaikutusvaltaisimmaksi indierockbändiksi.

Dizzeen uusi levy, Tongue’n Cheek sisältää jo pari tuttua tanssihittiä: räjäyttävä avausraita Bonkers (feat Armand van Helden) ja discotanssi Dance Wiv Me (feat Calvin Harris). Kolmas sinkku Holiday jatkaa tahtia Madonnan inspiroimana. Raa’asta grimestä on muodostunut MC-ystävällistä radioräppiä, jolla on ainakin toistaiseksi juuret syvällä Brittien grime-skenessä.

“En kunnioittanut pop-musiikkia ennen kuin aloin ymmärtämään mitä hittien tekoon oikeastaan vaaditaan”, Dizzee selittää. Hän ei kuitenkaan ole päätymässä Hollywoodin bling-bling-perseenheilutusräppiin, vaikka kaulasta löytyykin muutama hely.

“Monet pukeutuu shown vuoksi. Mun tavaroilla on oikeaa tunnearvoa. Toki voimme puhua myös autoista, taloista ja naisista, kyllä minä niistäkin tykkään.”

Dizzee kuvailee uutta albumiaan biletysmusaksi.  Vaikka hän räppää lamasta, ex-muijista, Pro-Evo soccerista ja kaahailusta on biitit silti jorattavassa muodossa. Taustoja on tuottanut ueampi nimekäs artisti kuten Tiesto, Shy FX, Lil John ja Calvin Harris, saaden kokonaisuudesta hyvin värikkään, mutta raskaan setin kuunneltavaksi yhdeltä istumalta. Siksi lätty kannattaakin laittaa soimaan vasta perjantai-illan promillerajan ylittäessä maagiset lukemat.

Biisilista:

1.    ”Bonkers” (featuring Armand Van Helden)
2.    ”Road Rage”
3.   “Dance Wiv Me” (featuring Calvin Harris and Chrome)
4.    ”Freaky Freaky”
5.    ”Can’t Tek Me No More”
6.    ”Chillin Wiv Da Man Dem”
7.    ”Dirtee Cash”
8.    ”Money Money Money”
9.    ”Leisure”
10.    ”Holiday” (featuring Chrome)
11.    ”Bad Behaviour”

The Sun

Höntyilevämpi kriitikko voisi todeta taantuman kourissa rimpuilevan musiikkiteollisuuden puskevan nyt markkinoille suurten kokoonpanojen sijasta söpisteleviä syntikkaelectro-artisteja ja -duoja, joilla pienemmät menot ja ajan korvalla oleva tyylikkyys takaisivat kaupallisen menestyksen. Kyseinen duo on ennen pitkäsoiton julkaisua saanut yhden hypetetyn sinkun, ensimmäisen sinkun (Quicksand) jäädessä hieman unholaan, joten epäilykset pienimuotoisesta one-hit-wonderista ovat korkealla. Oli miten oli, ennakkuluulot pois ja levy pyörimään.

Laulaja Elly Jacksonin ääni soi kirkkaasti ja raikkaasti kosketinsoittaja Ben Langmaidin simppeleiden ja utuisten 80-luvulta ammentavien syntikkasoundien päälle. Levyn itseoikeutettu avausraita In For The Kill on takuuvarma singlebiisi ja avaa levyn pirteästi. Rullaavat syntikkamelodiat ja jytkyttävät biitit siivittävät ujeltavaa laulua eteenpäin levyn jatkuessa. Tunnelma on unenomainen, mutta aamukasteisen raikas. Muutamat pomppivat melodiat kosketinsoittimilla luovat hyviä hookkeja. Levyn jatkuessa utuinen tunnelma ottaa kuitenkin vallan yhä enemmän.

Sinänsä mukava elektropop jää pidemmän päälle hieman mitäänsanomattomaksi. Epäilykset pelkästä levy-yhtiön markkinaraon kilkuttelusta osottautuvat kylläkin perättömiksi, mutta muutama tarttuvampi kappale olisi siivittäny levyn loppuun asti mielenkiintoisempana kokonaisuutena. Levy luo pirteän ja hyväntuulisen ilmapiirin soimalla alusta loppuun hyväksi havaitulla kaavalla. Mukana on myös kesän ehdottomiin hitteihin kuuluva avausraita, josta kannattaa tarkistaa ainakin Skreamin ja High Contrastin takuuvarmat versiot.

La Roux luovii tiensä mukavien perushyvien bändien joukkoon. Tähän levyyn tulee varmasti joskus palattua, mutta kokoonpano ei tällä julkaisulla pysty havittelemaan mitään unohtumatonta. Toivottavasti mahdollisella seuraavalla julkaisulla duo saa sopivalla itseluottamuksella itselleen enemmän ilmaisuvoimaa. Sitä odotellessa tämä levy on varsin käypää kuunneltavaa pimeneviin kesäiltoihin.

Myös Records Are Forever -nelosalbumi on oiva osoitus DJBB:n monipuolisuudesta ja omalaatuisuudesta. Levyllä kullaan perinteisen hiphopin lisäksi kantri-, jazz ja funkvaikutteita, ja esimerkiksi Rush-kappale kuulostaa hiphopin ja kebabravintolamusiikin yhdistelmältä.

Erilaisten musiikkityylien vapaasta sekoittamisesta huolimatta Records Are Forever on tunnelmansa puolesta kokonainen ja eheä. Fiilis kantaa läpi levyn, ja sen luomiseen vaikuttavat sellaiset hieman erilaiset kappaleet kuin folk-biisi Dead Man’s Hand ja kantriraita Dirt. Selkärankaa ja keikoilla yleisöä sytyttävää materiaalia levylle tuovat singlebiisi L.L.H. ja Dey Don’t (Don’t Dey).

Records Are Foreverilla on paljon hyviä kappaleita, ja hyvä tunnelma. Kuitenkin, vaikka levyllä on kaikkea, sillä ei ole mitään yhtä sytyttäjää, jonka avulla se nousisi muiden yläpuolelle.

Vaikka Magic Recoveriesilla oli varsin kovia menobiisejä kuten Bad Luck Charm, ja hitaampia ja tuoreemman kuuloisia raitoja kuten Beacon, oli levyltä kuultavissa hyvin paljon samaa, kuin aiemmilla kahdella albumilla. Levy vain jatkoi First Aid Kitin rataa, tosin nautittavalla tavalla.

Nyt kun Disco Ensemble julkaisi uuden EP:nsä maailmanlaajuisesti 1. toukokuuta, moni toivoi jo bändin hieman uudistavan linjaansa. Vaikka Miikan ääni on voimantäyteinen, ja kitara ja basso soivat rokkaavasti, ei sama idea vain oikein enää kanna. Pete Parkkosen jälkeisenä aikana DE:llä ei vain ole varaa jämähtää paikalleen.

Back On The MF Streetsiltä esimerkiksi The Alps on kyllä erinomainen kappale, ja toiminee livenä mainiosti. Fanikunta ihmetteli laajasti EP:n neljän uuden kappaleen jälkeen tulevaa kahta remixiä Bad Luck Charmista. Moni pitää niitä turhana täytteenä, mut itselleni ne ovat merkki sittenkin uudistumiskykyisestä ja edelleen ennakkoluulottomasta bändistä, joka toivottavasti jo seuraavalla albumillaan pyyhkii pois pelot paikalleen jämähtämisestä.

Kappaleet:

1. Back On The MF Street
2. Golden Years
3. The Alps
4. Abandoned
5. Bad Luck Charm (Them Shepherds Remix)
6. Bad Luck Charm (Mr. Velcro Fastener Remix)

Kappaleiden sävyt ja vaikutteet vaihtelevat runsaasti läpi levyn. Mukana on poppia, elektroa ja mystiikkaa. Khan käyttää ääntään upean monipuolisesti. Esimerkiksi Sleep Alonessa hän pääsee vähintään yhtä lähelle oopperaa kuin Tarja Turunen Nightwishin levyillä. Toisaalta taas Danielissa ja Peace Of Mindissa kuullaan pehmeää poplaulua, jälkimmäisessä hieman yllättävin gospel-taustoin.

Bat For Lashesin ja erityisesti Two Suns -levyn mystiikkaa ja henkilökohtaisuutta yhdistelevä tyyli on hankala kategorisoida, ja sitä onkin verrattu esimerkiksi Björkiin, PJ Harveyhin ja Kate Bushiin, sekä hieman erilaisiin Stevie Nicksiin ja Fleetwood Maciin. Viisainta lienee pidättäytyä lokeroimasta, ja todeta, että käsillä on upea levy. Huhhuh mikä levykevät, olisipa raikasta välillä kuulla jotain karmeaa kuraa.

Kappaleet:

1. Glass
2. Sleep Alone
3. Moon and Moon
4. Daniel
5. Peace of Mind
6. Siren Song
7. Pearl’s Dream
8. Good Love
9. Two Planets
10. Travelling Woman
11. The Big Sleep

Ruotsalaisen elektroduo The Knifen toinen puolisko Karin Dreijer Andersson on julkaissut soololevyn nimellä Fever Ray. Tämä selviää levyn tummanpuhuvaan kanteen liimatusta tarrasta, ja mistäs muualtakaan kuin MySpacesta. The Knife  muodostuu veljestä ja sisaresta, Olof Dreijeristä ja Karin Dreijer Anderssonista. Se on julkaissut kolme albumia. Yhtyeen jäsenten tehtävät bändissä ovat varsin epäselvät, sillä musiikki muodostuu syntetisaattoriäänistä, minimalisista kompeista, ja runsaasti miksatusta lauluäänestä, joka on pitkälti Karin Dreijeristä lähtöisin.

Fever Ray -albumi kuulostaa ja tuntuu aluksi selkeältä jatkumolta The Knifen Silent Shout -levylle. Se on synkempää kuin duon kaksi ensimmäistä levytystä, ja äänimaailma on muokattu yhä karsitumpaan muotoon. Karin Dreijer Anderssonin laulu kuulostaa yhtä eteeriseltä kuin The Knifenkin tuotoksilla.

Eroja tulee kuitenkin rytmien puolella. Kun The Knife nojaa musiikissaan selkeisiin mutta yksinkertaisiin komppeihin, on Fever Rayn musiikki vapaammin soljuvaa. Keikalla Fever Ray oli viisihenkinen bändi, mutta ilmeisesti levy on puhtaasti Karin Dreijer Anderssonin käsialaa.

Kappaleet:

1. If I Had A Heart
2. When I Grow Up
3. Dry And Dusty
4. Seven
5. Triangle Walks
6. Concrete Walls
7. Now’s The Only Time I Know
8. I’m Not Done
9. Keep The Streets Empty For Me
10. Coconut

Ensimmäisillä albumeillaan SMG haki suuntaansa, eivätkä Joel Melasniemen sävellykset ja laulaja Terhi Kokkosen sanoitukset aina kulkeneet käsi kädessä, mutta edellinen levy Missä Olet Laila? loi pohjan yhtenäiselle linjalle. Vieläkö soitan banjoa? -hitti ja muut koskettavat folkkappaleet tavoittivat vihdoin yleisöä laaja-alaisesti, ja SMG esiintyikin varsin suurille yleisöille. Tietysti herkän naisäänen ja traditionaalisen mollivoittoisten kitaroiden kuuleminen tuntuu oudolta iloisilla kesäfestareilla, mutta toisaalta sopii suomalaisuuteen.

Palatkaa Pariisiin! -albumi vakiinnuttaa mollin ja folkhenkisyyden Scandinavian Music Groupin tavaramerkiksi. Vaikka musiikilliset ansiot eivät ole valtavia edes Suomen mittakaavassa, on Terhi Kokkosen upeat tarinatyyppiset sanoitukset jo tapaus sinänsä. Samanlaista avoimen kertovaa omaa elämäntarinaa ja toisaalta helposti samaistuttavaa materiaalia kuultiin tänä keväänä myös Samuli Putron soolodebyytillä Elämä On Juhla. Surullisen kiehtovat tarinat voi joko kuunnella tarkasti, tai antaa soida synkeänkauniina taustamusiikkina, mutta yhtä kaikki levy kuulostaa todella kauniilta.

Tämän levyn myötä Scandinavian Music Group vakiinnuttaa asemansa suomalaisten mielissä hyvänä orkesterina, eikä vain sinä bändinä jonka jäseniä oli joskus Ultra Brassa.

Kappaleet:

1. Nils sanoi jag älskar dig
2. Huutelen pimeään
3. Näin minä vihellän matkallani
4. Takarivin pojille
5. Lissabon
6. Se sitä ja se tätä
7. Onni on perintöä
8. Casablanca
9. Rakas Maria
10. Juhannus

Levy on monipuolinen herkkää poppia ja raikasta indierockia yhdistelevä pakkaus, joka on linjakasta jatkoa Rubikin aiemmille julkaisuille. Levy on tunnelmallinen ja kotoisa, ikäänkuin soundeissa ja sovituksissa kuuluisi läpi se tosiseikka, että osa albumin äänityksistä tehtiin bändin omassa kotistudiossa.

Laulaja Artturi Tairan ääni pääsee paikoitellen oikeuksiinsa, kuten kappaleessa Wasteland, ja toisaalta myös elektroninen soundi kuuluu monissa kappaleissa, kuten You Jackalissa. Yleisesti ottaen levy on laadukas, mutta ehkäpä hieman liian raukean sunnuntaitunnelmainen. Lauantaina 4.4. on mahdollisuus mennä Tavastialle katsomaan, miten biisit toimivat keikalla

Kappaleet:

1. Goji Berries
2. Radiants
3. No Escape
4. Wasteland
5. You Jackal!!
6. Fire Age
7. Indiana
8. Richard Branson’s Crash Landing
9. Karhu junassa
10. Follow Us to the Edge of the Desert
11. Altitudes

Bändin laulajakitaristi Mattias Björkas kuulostaa miellyttävän paljon Morrisseylta, mutta onnistuu silti olemaan persoonallinen, ja hänen äänensä on kantava voima Cats On Firen melodioihin perustuvassa musiikissa. Perinteikkään tyylikkäät kitarataustat ovat toinen erityisvoimavara, ja kappaleiden tunnelman viimeistelijöinä toimivat milloin perkussiot kuten Garden Lightsissa, tai piano kuten Fabricissa.

Levy on eheä kokonaisuus, ehkäpä paljolti tuottaja Nick Trianin ansiosta. Our Temperance Movementin ensimmäinen kappale Horoscope antaa varsin hyvän kuvan Cats On Firen tyylistä, ja muu levy rakentuu ikään kuin sen muodostamalle peruskivelle.

Kappaleet:

1. Horoscope
2. Lay Down Your Arms
3. Letters From a Voyage to Sweden
4. Never Sell the House
5. The Steady Pace
6. Tears in Your Cup
7. Garden Lights
8. The Borders of This Land
9. Our Days in the Sun
10. Fabric