levyarvio

Levyarvio: Arctic Monkeys – Humbug

Vuonna 2005 tapahtui jotain merkittävää brittiläisen popin historiassa. Arctic Monkeys teki tuon vuoden aikana läpimurtonsa, ja tässä tapauksessa oli jotakin poikkeuksellista: Merkittävä osaa läpimurrossa näytteli internet ja fanien levittämä materiaali ja lisäksi yhtyeen kappaleet olivat suorastaan loistavia.

Vuonna 2006 julkaistiin sitten Arctic Monkeysin ensimmäinen albumi, Whatever You Say I Am, That’s What I’m Not, joka lunasti odotukset. Sitä seurasi Favourite Worst Nightmare, joka vakiinnutti yhtyeen aseman britti-indien tekijänä. Kolmatta levyä monet kuitenkin odottivat kauhunsekaisin tuntein. Aikooko bändi jatkaa edelleen suunnilleen muuttumattomalla linjalla, miten sen indiekarisma toimii suurilla stadioneilla, jääkö Arctic Monkeys nuorten miesten hitti-ihmeeksi, jonka menestys kuivatti?

Ilokseni voin todeta, että Arctic Monkeysin kolmas albumi, Humbug, ei kaadu jättimenestyksen aiheuttamaan suohon. Levy on sekä bändille tyypillisen suoraviivainen, että odotetusti soundimaailmaltaan massiivisempi kuin aiemmat levytykset.

Heti ensimmäisellä levyllään bändi pystyi sekä tylyn toteavaan suoraviivaisuuteen, että rauhallisempaan, tunteelliseen sävellykseen. Nämä molemmat Arctic Monkeysin erityispiirteet ovat saaneet ympärilleen uudenlaista, bändin kasvusta kertovaa utuisampaa syntetisoitua äänimaailmaa, areenakelpoisia kitaravalleja, ja laulaja-kitaristi Alex Turnerin uutta ilmaisun uutta karheutta.

Singlebiisi Crying Lightning ei ehkä yllä aivan aiempien sinkkulohkaisuiden tasolle, mutta albumi on kokonaisuutena odotetun tasokas, ja selvää jatkumoa Arctic Monkeysin kasvutarinalle pubikeikoista maailman vaikutusvaltaisimmaksi indierockbändiksi.

Elektropop-söpistelijöiltä pitkäsoitto

Muutaman huomiota saneen sinkun jälkeen Brittiläinen elektropop-duo La Roux julkaisi taannoin ensimmäisen pitkäsoittonsa. Kokoonpanon toinen sinkku In For the Kill on kuulunut melkoisesti keväästä lähtien ja muutama nimekäs remix takasi hitin myös klubeille.

Höntyilevämpi kriitikko voisi todeta taantuman kourissa rimpuilevan musiikkiteollisuuden puskevan nyt markkinoille suurten kokoonpanojen sijasta söpisteleviä syntikkaelectro-artisteja ja -duoja, joilla pienemmät menot ja ajan korvalla oleva tyylikkyys takaisivat kaupallisen menestyksen. Kyseinen duo on ennen pitkäsoiton julkaisua saanut yhden hypetetyn sinkun, ensimmäisen sinkun (Quicksand) jäädessä hieman unholaan, joten epäilykset pienimuotoisesta one-hit-wonderista ovat korkealla. Oli miten oli, ennakkuluulot pois ja levy pyörimään.

Laulaja Elly Jacksonin ääni soi kirkkaasti ja raikkaasti kosketinsoittaja Ben Langmaidin simppeleiden ja utuisten 80-luvulta ammentavien syntikkasoundien päälle. Levyn itseoikeutettu avausraita In For The Kill on takuuvarma singlebiisi ja avaa levyn pirteästi. Rullaavat syntikkamelodiat ja jytkyttävät biitit siivittävät ujeltavaa laulua eteenpäin levyn jatkuessa. Tunnelma on unenomainen, mutta aamukasteisen raikas. Muutamat pomppivat melodiat kosketinsoittimilla luovat hyviä hookkeja. Levyn jatkuessa utuinen tunnelma ottaa kuitenkin vallan yhä enemmän.

Sinänsä mukava elektropop jää pidemmän päälle hieman mitäänsanomattomaksi. Epäilykset pelkästä levy-yhtiön markkinaraon kilkuttelusta osottautuvat kylläkin perättömiksi, mutta muutama tarttuvampi kappale olisi siivittäny levyn loppuun asti mielenkiintoisempana kokonaisuutena. Levy luo pirteän ja hyväntuulisen ilmapiirin soimalla alusta loppuun hyväksi havaitulla kaavalla. Mukana on myös kesän ehdottomiin hitteihin kuuluva avausraita, josta kannattaa tarkistaa ainakin Skreamin ja High Contrastin takuuvarmat versiot.

La Roux luovii tiensä mukavien perushyvien bändien joukkoon. Tähän levyyn tulee varmasti joskus palattua, mutta kokoonpano ei tällä julkaisulla pysty havittelemaan mitään unohtumatonta. Toivottavasti mahdollisella seuraavalla julkaisulla duo saa sopivalla itseluottamuksella itselleen enemmän ilmaisuvoimaa. Sitä odotellessa tämä levy on varsin käypää kuunneltavaa pimeneviin kesäiltoihin.

Arvostelussa: The Black Eyed Peas – The E.N.D

Plagiointiuutisesta inspiroituneena päätin ottaa selvää millainen on Black Eyed Peasin uusin plagioitu elektromättö.

The E.N.D (Energy Never Dies) on lätty joka lupaa uutta uudistunutta Black Eyed Peas -energiaa. *Bling* R’n'B *Bling* -linja on muuttunut uudeksi underground biitiksi joka yhdistää Hip Hopin ja “täysin uudenlaisen” elektron (eikä Fergien tarvitse enää heiluttaa leveää farkkupeppuaan ihan joka videolla).

Asiat eivät kuitenkaan mene ihan näin. Hittituottaja Will.I.Am yrittää sekoittaa keskieurooppalaista indie-elektroa Amerikkalaiseen MTV/R’n'B Hip Poppiin. Sama ideahan oli jo Kanye Westillä ajat sitten (mitä siitäkin jäi käteen? Rumat shutter shadesit?).

Apua Will.I.Am saa ranskalais-dj David Guettalta ja varastettuja sampleja ilmeisesti ainakin Brightonilaiselta Adam Freelandilta. Taustoista tulee esiin myös ranskalaisen Justicen tai saksalaisen Digitalismin käyttämiä efektejä, vaikkapa albumin ainoassa hauskassa kappaleessa Rock That Bodyssä. David Guetta puolestaan antaa 2009:n eurodance-vaikutteitta I Gotta Feelingiin, joka on albumin toinen singlejulkaisu. Missing Youssa käytössä on toimivaksi todettua 8-bittisen Nindendon piiperrystä.

Fergien keimalieva ääni on syntetisoitu jonkinlaiseksi fembotiksi joka huutaa jotain fakin “Super mega frequencyä” ja viinaa. Hirvein Fergie-kappale levyllä on Out Of My Mind. Fergie mesoaa bilettäen tyyliin “IMMA HIT THE BAR – GET SOME VODKA – SOME RED BULL!” Hell yea! “I THINK I DRANK TOO MUCH!”, huutaa Fergie Ferg, hieno nainen.  Oikeastaan tätäkin hirveämmät lyriikat tarjoaa Electric City, jossa Fergie räppää dildonsa perässä juoksevista lutkista ja super mega wateista, transistoreista ja vahvistimista sekä tietysti bassosta. Kill ‘em with the sound -sanoma on erittäin osuva.

The Black Eyed Peasin E.N.D on kokonaisuudessaan Will.I.Amin ja Fergien villi happoseikkailu, jossa kaksikko on onnistunnut jumittamaan samplensa ja tuhoamaan kaiken eloperäisen tältä levyltä omilla friikkisoundeillaan yrittäessän inspiroitua europopista. Nääh… so 2000 and late.

Tähtiluokitus-error: super mega frequency!  ******************* IT SUPER HURTS, MEGAHURZ TOO MUCH! Lord have MERZY NO HIGHER FREQUENZY!

httpv://www.youtube.com/watch?v=1Wfa5C7kiPs

Levyarvio: Alexander Rybak – Fairytales

Juhannuksen kunniaksi päätin ottaa levyarvosteluun hieman populaarimpaa materiaalia, kun yleensä olen keskittynyt enemmänkin indiemateriaalin arviointiin. Juhannus on keveyden juhlaa, ja niinpä valittu levy on euroviisuvoittaja Alexander Rybakin debyytti Fairytales.

Euroviisuista asti Radio Novalla on kaivattu tätä levyä, mutta levy-yhtiöstä johtuen Suomen-julkaisu kesti aina kesäkuun puoliväliin saakka. Nyt norjalaisherkkua on kuitenkin tarjolla. Fairytale -kappaleella euroviisuista suosioon ponnahtanut Rybak onnistui kilpailussa näyttämään herttaiselta heiluessaan viulunsa kanssa sata metriä leveällä lavalla, ja mummojen suosio oli taattu.

Onko levystä sitten mihinkään, jos Fairytale ei iskenyt? Totuudenmukainen vastaus on, että albumi on yhden kappaleen ympärille rakennettua höttöä, höystettynä kivoilla viuluilla. Norjalaisesta musiikista Suomessa on ollut suosittua lähinnä black metal, ja herääkin kysymys, miksi Alexander Rybak nyt on suosittu. Tämä selittyy sillä, että Fairytales-levyssä ei ole mitään norjalaista. Matsku on radiopoppia kevyellä itä-eurooppalaisella mausteella.

Kelpaa juhannukseksi, mutta sitten se onkin kuunneltu loppuun.

Tuomio: 1/5

1. Roll With The Wind
2. Fairytale
3. Dolphin
4. Kiss And Tell
5. Funny Little World
6. If You Were Gone
7. Abandonded
8. 13 Horses
9. Songs From A Secret Garden

Levyarvio: Don Johnson Big Band – Records Are Forever

Vuonna 2003 kakkosalbumillaan Breaking Daylight läpimurron tehnyt Don Johnson Big Band on erikoinen yhtye Suomessa: bändi nauttii vankkaa kunnioitusta mm. kovana festariesiintyjänä, vaikka bändin laulaja ja keulakuva on tunnetusti absolutisti ja kauhea hippi. Myös yhtyeen musiikki on oudon ennakkoluulotonta ollakseen lähes puhkisoitettua listaradioissa.

Myös Records Are Forever -nelosalbumi on oiva osoitus DJBB:n monipuolisuudesta ja omalaatuisuudesta. Levyllä kullaan perinteisen hiphopin lisäksi kantri-, jazz ja funkvaikutteita, ja esimerkiksi Rush-kappale kuulostaa hiphopin ja kebabravintolamusiikin yhdistelmältä.

Erilaisten musiikkityylien vapaasta sekoittamisesta huolimatta Records Are Forever on tunnelmansa puolesta kokonainen ja eheä. Fiilis kantaa läpi levyn, ja sen luomiseen vaikuttavat sellaiset hieman erilaiset kappaleet kuin folk-biisi Dead Man’s Hand ja kantriraita Dirt. Selkärankaa ja keikoilla yleisöä sytyttävää materiaalia levylle tuovat singlebiisi L.L.H. ja Dey Don’t (Don’t Dey).

Records Are Foreverilla on paljon hyviä kappaleita, ja hyvä tunnelma. Kuitenkin, vaikka levyllä on kaikkea, sillä ei ole mitään yhtä sytyttäjää, jonka avulla se nousisi muiden yläpuolelle.

Levyarvio: Disco Ensemble – Back On The MF Street

Disco Ensemble julkaisi viime vuoden lopulla edellisen albuminsa Magic Recoveries, joka ylsi varsin hyvään kaupalliseen suosioon, ja paalutti yhtyeen aseman ainakin kotimaisella rockkentällä. Levyllä oli kuitenkin aistittavissa lievää jämähtämistä. Sama tuntuu jatkuvan uudella Back On The MF Street -EP:llä.

Vaikka Magic Recoveriesilla oli varsin kovia menobiisejä kuten Bad Luck Charm, ja hitaampia ja tuoreemman kuuloisia raitoja kuten Beacon, oli levyltä kuultavissa hyvin paljon samaa, kuin aiemmilla kahdella albumilla. Levy vain jatkoi First Aid Kitin rataa, tosin nautittavalla tavalla.

Nyt kun Disco Ensemble julkaisi uuden EP:nsä maailmanlaajuisesti 1. toukokuuta, moni toivoi jo bändin hieman uudistavan linjaansa. Vaikka Miikan ääni on voimantäyteinen, ja kitara ja basso soivat rokkaavasti, ei sama idea vain oikein enää kanna. Pete Parkkosen jälkeisenä aikana DE:llä ei vain ole varaa jämähtää paikalleen.

Back On The MF Streetsiltä esimerkiksi The Alps on kyllä erinomainen kappale, ja toiminee livenä mainiosti. Fanikunta ihmetteli laajasti EP:n neljän uuden kappaleen jälkeen tulevaa kahta remixiä Bad Luck Charmista. Moni pitää niitä turhana täytteenä, mut itselleni ne ovat merkki sittenkin uudistumiskykyisestä ja edelleen ennakkoluulottomasta bändistä, joka toivottavasti jo seuraavalla albumillaan pyyhkii pois pelot paikalleen jämähtämisestä.

Kappaleet:

1. Back On The MF Street
2. Golden Years
3. The Alps
4. Abandoned
5. Bad Luck Charm (Them Shepherds Remix)
6. Bad Luck Charm (Mr. Velcro Fastener Remix)

Levyarvio: Bat For Lashes – Two Suns

Bat For Lashes taiteilijanimellä esiintyvä pakistanilaistaustainen brittilauluntekijä Natasha Khan on edennyt urallaan toiseen studioalbumiin. Vuonna 2006 julkaistu debyytti Fur And Gold oli hetkittäin upea levy, ja sai myös jonkin verran arvostelumenestystä. Toinen levy Two Suns on kuitenkin Bat For Lashesia aivan uudella tasolla: albumi on monipuolinen, mutta eheä kokonaisuus.

Kappaleiden sävyt ja vaikutteet vaihtelevat runsaasti läpi levyn. Mukana on poppia, elektroa ja mystiikkaa. Khan käyttää ääntään upean monipuolisesti. Esimerkiksi Sleep Alonessa hän pääsee vähintään yhtä lähelle oopperaa kuin Tarja Turunen Nightwishin levyillä. Toisaalta taas Danielissa ja Peace Of Mindissa kuullaan pehmeää poplaulua, jälkimmäisessä hieman yllättävin gospel-taustoin.

Bat For Lashesin ja erityisesti Two Suns -levyn mystiikkaa ja henkilökohtaisuutta yhdistelevä tyyli on hankala kategorisoida, ja sitä onkin verrattu esimerkiksi Björkiin, PJ Harveyhin ja Kate Bushiin, sekä hieman erilaisiin Stevie Nicksiin ja Fleetwood Maciin. Viisainta lienee pidättäytyä lokeroimasta, ja todeta, että käsillä on upea levy. Huhhuh mikä levykevät, olisipa raikasta välillä kuulla jotain karmeaa kuraa.

Kappaleet:

1. Glass
2. Sleep Alone
3. Moon and Moon
4. Daniel
5. Peace of Mind
6. Siren Song
7. Pearl’s Dream
8. Good Love
9. Two Planets
10. Travelling Woman
11. The Big Sleep

Levyarvio: Fever Ray – Fever Ray

Fever Ray veti hiljattain keikan Helsingin Tavastialla, ja paikka oli lähes loppuunmyyty. Musiikki oli elektronista, hienoa, maalailevaa ja synkkää. Upea, naisellinen lauluääni kertoi tarinaa. Hetkinen, mikä Fever Ray? En ole ikinä kuullutkaan. Törmäsin levyyn kaupassa, ja asiat alkoivat selvitä.

Ruotsalaisen elektroduo The Knifen toinen puolisko Karin Dreijer Andersson on julkaissut soololevyn nimellä Fever Ray. Tämä selviää levyn tummanpuhuvaan kanteen liimatusta tarrasta, ja mistäs muualtakaan kuin MySpacesta. The Knife  muodostuu veljestä ja sisaresta, Olof Dreijeristä ja Karin Dreijer Anderssonista. Se on julkaissut kolme albumia. Yhtyeen jäsenten tehtävät bändissä ovat varsin epäselvät, sillä musiikki muodostuu syntetisaattoriäänistä, minimalisista kompeista, ja runsaasti miksatusta lauluäänestä, joka on pitkälti Karin Dreijeristä lähtöisin.

Fever Ray -albumi kuulostaa ja tuntuu aluksi selkeältä jatkumolta The Knifen Silent Shout -levylle. Se on synkempää kuin duon kaksi ensimmäistä levytystä, ja äänimaailma on muokattu yhä karsitumpaan muotoon. Karin Dreijer Anderssonin laulu kuulostaa yhtä eteeriseltä kuin The Knifenkin tuotoksilla.

Eroja tulee kuitenkin rytmien puolella. Kun The Knife nojaa musiikissaan selkeisiin mutta yksinkertaisiin komppeihin, on Fever Rayn musiikki vapaammin soljuvaa. Keikalla Fever Ray oli viisihenkinen bändi, mutta ilmeisesti levy on puhtaasti Karin Dreijer Anderssonin käsialaa.

Kappaleet:

1. If I Had A Heart
2. When I Grow Up
3. Dry And Dusty
4. Seven
5. Triangle Walks
6. Concrete Walls
7. Now’s The Only Time I Know
8. I’m Not Done
9. Keep The Streets Empty For Me
10. Coconut

Levyarvio: Scandinavian Music Group – Palatkaa Pariisiin!

PMMP:n tuore albumi ja lomailu pohjoisen Suomen maisemissa saivat toimittajan kääntämään katseensa toisen synkkäsävyisen, kotimaisen naisäänen täyteisen uutuuslevyn suuntaan. Scandinavian Music Group nimittäin julkaisi alkukuusta viidennen studioalbuminsa Palatkaa Pariisiin! joka vakiinnuttaa yhtyeen linjaa uuden suomalaisen folkpopin kärkihahmona.

Ensimmäisillä albumeillaan SMG haki suuntaansa, eivätkä Joel Melasniemen sävellykset ja laulaja Terhi Kokkosen sanoitukset aina kulkeneet käsi kädessä, mutta edellinen levy Missä Olet Laila? loi pohjan yhtenäiselle linjalle. Vieläkö soitan banjoa? -hitti ja muut koskettavat folkkappaleet tavoittivat vihdoin yleisöä laaja-alaisesti, ja SMG esiintyikin varsin suurille yleisöille. Tietysti herkän naisäänen ja traditionaalisen mollivoittoisten kitaroiden kuuleminen tuntuu oudolta iloisilla kesäfestareilla, mutta toisaalta sopii suomalaisuuteen.

Palatkaa Pariisiin! -albumi vakiinnuttaa mollin ja folkhenkisyyden Scandinavian Music Groupin tavaramerkiksi. Vaikka musiikilliset ansiot eivät ole valtavia edes Suomen mittakaavassa, on Terhi Kokkosen upeat tarinatyyppiset sanoitukset jo tapaus sinänsä. Samanlaista avoimen kertovaa omaa elämäntarinaa ja toisaalta helposti samaistuttavaa materiaalia kuultiin tänä keväänä myös Samuli Putron soolodebyytillä Elämä On Juhla. Surullisen kiehtovat tarinat voi joko kuunnella tarkasti, tai antaa soida synkeänkauniina taustamusiikkina, mutta yhtä kaikki levy kuulostaa todella kauniilta.

Tämän levyn myötä Scandinavian Music Group vakiinnuttaa asemansa suomalaisten mielissä hyvänä orkesterina, eikä vain sinä bändinä jonka jäseniä oli joskus Ultra Brassa.

Kappaleet:

1. Nils sanoi jag älskar dig
2. Huutelen pimeään
3. Näin minä vihellän matkallani
4. Takarivin pojille
5. Lissabon
6. Se sitä ja se tätä
7. Onni on perintöä
8. Casablanca
9. Rakas Maria
10. Juhannus

Levyarvio: Rubik – Dada Bandits

Vuonna 2003 perustetun indierockyhtye Rubikin tähänastisiin julkaisuihin kuuluu yksi EP, yksi single, yksi albumi ja yksi tupla-EP. Nyt on vuorossa toinen kokonainen albumi, jonka nimeksi on annettu Dada Bandits. Levy julkaistaan 1. huhtikuuta, mutta se on viikon ajan ennakkokuuntelussa bändin MySpace-sivulla.

Levy on monipuolinen herkkää poppia ja raikasta indierockia yhdistelevä pakkaus, joka on linjakasta jatkoa Rubikin aiemmille julkaisuille. Levy on tunnelmallinen ja kotoisa, ikäänkuin soundeissa ja sovituksissa kuuluisi läpi se tosiseikka, että osa albumin äänityksistä tehtiin bändin omassa kotistudiossa.

Laulaja Artturi Tairan ääni pääsee paikoitellen oikeuksiinsa, kuten kappaleessa Wasteland, ja toisaalta myös elektroninen soundi kuuluu monissa kappaleissa, kuten You Jackalissa. Yleisesti ottaen levy on laadukas, mutta ehkäpä hieman liian raukean sunnuntaitunnelmainen. Lauantaina 4.4. on mahdollisuus mennä Tavastialle katsomaan, miten biisit toimivat keikalla

Kappaleet:

1. Goji Berries
2. Radiants
3. No Escape
4. Wasteland
5. You Jackal!!
6. Fire Age
7. Indiana
8. Richard Branson’s Crash Landing
9. Karhu junassa
10. Follow Us to the Edge of the Desert
11. Altitudes

Seuraava Sivu »