Levyarvio: Don Johnson Big Band – Records Are Forever
Vuonna 2003 kakkosalbumillaan Breaking Daylight läpimurron tehnyt Don Johnson Big Band on erikoinen yhtye Suomessa: bändi nauttii vankkaa kunnioitusta mm. kovana festariesiintyjänä, vaikka bändin laulaja ja keulakuva on tunnetusti absolutisti ja kauhea hippi. Myös yhtyeen musiikki on oudon ennakkoluulotonta ollakseen lähes puhkisoitettua listaradioissa.
Myös Records Are Forever -nelosalbumi on oiva osoitus DJBB:n monipuolisuudesta ja omalaatuisuudesta. Levyllä kullaan perinteisen hiphopin lisäksi kantri-, jazz ja funkvaikutteita, ja esimerkiksi Rush-kappale kuulostaa hiphopin ja kebabravintolamusiikin yhdistelmältä.
Erilaisten musiikkityylien vapaasta sekoittamisesta huolimatta Records Are Forever on tunnelmansa puolesta kokonainen ja eheä. Fiilis kantaa läpi levyn, ja sen luomiseen vaikuttavat sellaiset hieman erilaiset kappaleet kuin folk-biisi Dead Man’s Hand ja kantriraita Dirt. Selkärankaa ja keikoilla yleisöä sytyttävää materiaalia levylle tuovat singlebiisi L.L.H. ja Dey Don’t (Don’t Dey).
Records Are Foreverilla on paljon hyviä kappaleita, ja hyvä tunnelma. Kuitenkin, vaikka levyllä on kaikkea, sillä ei ole mitään yhtä sytyttäjää, jonka avulla se nousisi muiden yläpuolelle.
Bloggaaja
Aksu on helsinkiläinen valtiotieteiden opiskelija, joka on kiinnostunut mediasta, musiikista, yhteiskunnasta, filosofiasta ja kunnon oluesta. Kesän 2009 aikana Aksu oli tekemässä juttua viisillä eri festareilla, ensi kesänä useammilla.
